Kirpeä talvi-ilta. Aurinko on laskenut mailleen jo tunteja sitten. On pimeää, mutta valkea maa tekee kaikesta kutsuvaa, kuulasta. Pakkanen on purrut kävelymatkalla poskeni punaisiksi. Astelen tuttuun ja kodikkaaseen avantokoppiin. Kasvoille iskee puun tuoksu. Löylyn tuoksu. Huokaisen helpotuksesta ja heitän reppuni pukuhuoneen naulakkoon.
Viime aikoina minulla on ollut kiire. Elämä on tuntunut juoksevan lujempaa kuin minä, enkä ole oikein jaksanut pysyä perässä. Siksi minä olenkin täällä. Hengähtämässä. Uimapuvussa pujahdan saunan lauteille, tuttujen kasvojen joukkoon. Täällä maailman murheet eivät minua tavoita. ”Lisää löylyä!” huudahtaa toverillisesti mies saunan nurkasta – saunan kuumimmasta paikasta. Ja sitähän heitetään. Hän kertoo, kuinka oli tänään nähnyt pihallaan jäniksen jäljet.
Astun ulos purevaan pakkaseen. Iho höyryää – niin paljon, että en aluksi näe eteeni. Kylmä ei tunnu, koska iho uneksii vielä saunan kuumuudesta. Laskeudun kylmään veteen. Se tuskin on edes yksiasteista. Tuntuu huumaavalta, hyvältä ja pahalta. Mieleni yrittää saada minut nousemaan jo, äkkiä sittenkin, mutta olen oppinut hiljentämään sen. Tyynnyttämään. Hengittelen vielä pari kertaa. Avantoystäväni sanoi kerran, että katsele vaikka ohiajavia autoja. Tai tähtiä. Siten kylmä ei tunnu miltään.
Kun olen noussut vedestä, jään vielä ulos seisomaan. Pakkanen tekee jäähileitä käsivarsilleni. Seison siinä ja mietin, että maailma on ihmeellinen. Ja elämä. On muka niin kiire etsiä elämäänsä sisältöä, niin hoppu tehdä unelmistaan totta. Mutta silti tämä hetki tässä on minulle se kaikkein tärkein.
( Ps. Avantouinnin terveysvaikutuksista voit lukea tästä aiemmasta postauksestani <3 )
